Vapaudella on väliä! Poistetaan ylioppilaskuntien pakkojäsenyys.
Vapaus on suomalaisen yhteiskunnan aivan liian vähän arvostettu kulmakivi. Vapaaehtoisuus on kaiken yhteiskunnallisen aktiivisuuden ytimessä, myös järjestötoiminnassa. Ketään ei voida pakottaa kuulumaan lautapelikerhoon tai yhteiskunnallista muutosta vaativaan yhdistykseen. Vielä kyseenalaisempaa olisi, jos pakkojäsenyys olisi yhdistykseen, jonka poliittiset linjat olisivat täysin ristiriidassa yksilön omien mielipiteiden kanssa. Oikeus olla kuulumatta yhdistykseen on välttämätön kääntöpuoli yhdistymis- ja ilmaisunvapaudelle.
Suomessa on kuitenkin yhä historiallinen jäänne yhdistyksestä, johon on pakko kuulua. Yliopisto-opiskelijan on pakko kuulua oman yliopistonsa ylioppilaskunnan jäseneksi. Pakollinen jäsenyys on perustuslain yhdistymisvapauden kanssa ristiriitaisuuden lisäksi myös epätasa-arvoinen. Ammattikorkeakouluissa opiskelijakunnat toimivat hyvin ja pystyvät houkuttelemaan jäseneduilla opiskelijoita jäsenikseen ilman lain säätämää pakkojäsenyyttä.
Ylioppilaskuntien pakkojäsenyys on monelle pakkojäsenyyden kannattajalle arka aihe. Tästä kertoo jo se, että monesti ylioppilaskuntapolitiikassa pakkojäsenyydestä käytetään tarkoitushakuista ja harhaanjohtavaa termiä automaatiojäsenyys. Jäsenyys ei kuitenkaan ole automaattinen yliopisto-opiskelijalle, vaan se on myös pakollinen. Ylioppilaskunnasta ei voi erota eikä jäsenmaksua jättää maksamatta ennen valmistumista, jos haluaa opintojaan suorittaa.
Pakkojäsenyydellä on luonnollisesti puolestapuhujansa, jotka perustelevat kantaansa käytännön argumenteilla. Yleensä pakkojäsenyyttä puolustetaan päätöksentekoprosessin demokraattisuudella, jäsenen saamilla hyödyillä sekä sillä, että usein opiskelijat eivät halua maksaa opiskelijoiden edunvalvonnasta, vaikka edunvalvonta on tärkeää.
Ei ole opiskelijan vika, jos edunvalvontaa ei osata perustella niin hyvin, että yliopisto-opiskelija ymmärtää sen arvon. Yliopistodemokratia ja jäsenedut eivät yksinään ylitä perusoikeutta päättää omasta kuulumisestaan yhdistykseen. Ylioppilaskunnat tekevät paljon tärkeää ja hyvää työtä. Siihen kuitenkin pystytään myös ilman pakkojäsenyyttä. Samalla ylioppilaskunnat pääsisivät kehittämään toimintaansa niin, että opiskelijat aidosti haluavat kuulua ylioppilaskuntaansa.